Ajattelin sen verran päivitellä blogia, ettette ihmettele mihin olen jälleen kadonnut. Treenatessa näemmä sattuu ja tapahtuu!
Tää oli vähän aikaa sitten mulle hyvin vaikea ja tuskallinen asia, ennenku päätin tästä täällä alkaa puhumaan täytyy se asia käsitellä itse päänsisällä ennenkuin on sinut itsensä kanssa. Mä oon aika hyvin selvinny elämässä sillä, että käyn tällädet asiat itsrmietiskelyllä läpi niin kauan, kun saan jotain selkoa siihen miten niin kävi ja miten elämä jatkuu.
Tällähetkellä makaan sängyssä ja bloggaan kännykällä elämä polven kanssa ei ole helppoa. Istuminen tai läveleminen sauvojen kanssa on vaikeeta ellei ole täysi kipulääkitys päällä. En tosiaan toivo pahimmallekaan viholliselle samaa kohtaloa, kuin mutä itsrlleni sattui viimeviikolla.
Mulla oli ballerinat jalassa, kun lähdettiin kavereiden kanssa kaupungille shoppaa ja tarkotus oli illalla lähteä vielä tanssimaan. Mentiin shoppailun jälkeen syömään paikalliseen ravintolaan jonne piti 2 pitkät portaat kävellä ylös. Siinä istuttiin ja tilattiin ruoat ja rupateltiin mukavia. Olin aikasemmin päivällä vielä käynyt vielä juoksulenkillä.
No jossain vaiheessa meille tuli erimielisyyttä ja päätin, että lähden käymään kotona ja palataan iltaan myöhemmin mikäli pidetäisiin tanssitreenit ollenkaan. Pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin laskun maksettua ravintolasta pois. Ystäväni jäuvät tilaamaan vielä juotavia ja istuslelemaan. Kieltämättä lähdin hiukan raivonvallassa ulos rappuun ja marssin portaita aika vaudilla alaspäin. Olin päässyt ensimmäiset "porrassarjat" alas ja olin tasanteella jossa lähdin marssimaan viimeistä "porrassarjaa" alas. Kunnes yhtä-äkkiä "HUMPS". Muistan kuinka portaalla on liukasta ja jalka lipeää oikealle. Järkyttävä kipu. Seuraavamuistikuva on, kun makaan portaissa ja pitelen kaksin käsivarsin polvilumpoista ja reisistä/pohkeista kiinni mukamas pitäen polvea kasassa.
Itken kipua ja luulen, että mulla on menny polvesta nivelsiteet niinkuin joskus teininä niin monesti menny. Yritän kerätä itseni itkun ja kivun keskeltä ja lähteä liikkeelle. Jalkaa en voi liikuttaa yhtään minnekään. En muhinkään suuntaan. Kipu on aivan jäätävä. Rupean huutamaan apua. Hetken aikaa saankin huutaa ennenkuin ravintolasta joku tajuaa tulla auttamaan. Henkilökunta soitta TAKSIN?!? jolla sitten lähden menemään sairaalaan. En tajua ja jaksa keskittyä siihen, että olisin oikeasti tarvinnut ambulanssin.
Taksimatka kestää mielestäni liian kauan ruuhkassa. Varsinkin kun kipu on sietämätön. Ravintolasta mukaan taksiin oli hypännyt kiltti herrasmies joka halusi huolehtia, että pääsr varmasti perille ja asianmukaiseen hoitoon. Hän siis oli kyseisen ravintolan asiakkaita ja olu myöskin ollut syömässä ja kuulemma nähnyt mridät kun olimme tyttöjen kanssa saapuneet syömään.
Anyway. Saavutaan sairaalaan. Lääkäri on mun ikäinen nainen joka selkeesti on kauhusta sekaisin, eikä osaa kertoa mikä jalassa on. Käyn rötgenissä eikä sieltäkään löydy mitään mainittavaa. Joudun jäämään sairaalaan seuraavaan päivään saalka tutkittavaksi.
Mulla ei tiestystikään ole puhelinta mukana. Unohdin sen kotiin kun tuli niin äkkilähtö kaupungille. Yleensä mulla on aina puhelinmukana, mutta ei tietenkään nyt, kun sitä oikeasti tarvittasiin. Ainoa numero jonka muistan on äidin jolle joudun soittamaan jos haluan saada yhteyden mieheeni ja ystäviin. Lopulta saan yhteyden ja kerrottua mutä on käynyt ja mitä tapahtuu. Tietoa jalasta ei ole ja seuraavaan päivään menee.
Mä vihaan sairaaloita. Oon aina vihannut. Sain tosi asiatonta kohtelua sinäpäivänä henkilökunnalta, muttakun yövuoro vaihtu. Vaihtuo naamatkin ja ihmiset olivat tosi kivpja ja asiallisia mya kohtaan jätin myös suullisen palautteen tietys henkilöstä ja sanoin etyä touvon, että käsittelisivät sen asian sielä ja viesti menisi esimiehelle. Yämä energia varmasti tuli, kun sain kasan nappeja, jotta kipu helpottaisi.
Aamulla monien kokeiden jäljeen tuli vielä ortopedi katsomaan halkaa joka osasikin sitten kertoa mikä jalassa oli vikana. Polvilumpio oli mennyt sijoiltaan ja jalka käynyt L muotousrssa asennossa jonka jälkeen palaurunut takaisin.
Olin siis todennäkösesti menny shokkiin ja itse sitten kääntänyt jalan. Se kuvastaisi asentoa jonka muistan "humahduksen" jälkeen.
No nyt sitten sairauslomalla ja avuttomana kuin mikäkin. Mulla kesti montapäivää, kun pääsin tästä koko tapahtumasta yli. Itkin monta kertaa sitä, kun en voi tehdä mitään yksin. En pääse edes sängystä ylös tai pysty riisumaan housuja itsepous. Puhumattakaan, kun meillä on se koiranpentu jonka kanssa pitäis puuhastella.
Luojan kiitos mulla on rakastava mues joka pitää taloutta pystyssä ja pyörittää kotia sekä pitää samalla musta huolta. Tiedän tasan että ei ole helppoa ja voimia viemää
Touhua, mutta hyvin ollaan pärjätty tähän tilanteeseen nähden.
Nyt vaan päivä kerrallaan ja toivoen, että jalka paranee.
Olen huomannut myös ketkä ovat ne ihmiset jotka musta välittävät ja ovat kiinnostuneita oikeasti musta ja siitä miltä musta oikeasti tuntuu ja haluavat auttaa mua.
Tiedäb, että tätäkin blogia lukevat sellaiset ystävät ketkä luulevat olevansa ystäviä, mutta heitä kiinnostaa vain heidän itsensä tunteet, itsensä imago ja vain se mitä heille itselleen kuuluu. He ovat kylmiä eikä heiltä löydy myötätuntoa vaan ainut
Asia joka heitä kiinnostaa on se mitä he ovat, miltä näyttävät ja mitä heidän elämässä rapahtuu. Kiitos teille. Nyt tiedän ketkä ovat ne ""oikeat ystävät" I LOve YOU all !
Mutta joo näihin kuviin ja näihin tunnelmiin
Palataan taas hippasen nyöhemmin!
PS. SORI KIRJOTUSVIRHEET KÄNNYKÄLLÄ NAPUTTELIN NIIN VARMASTI ON TULLUT!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti